Ensimmäiseksi aiheekseni olen valinnut työn ja sen tekijät. Työ on kaikille tuttu, koska elääkseen on saatava rahaa ja useimmille se tulee työn tekemisestä. Työssä ja ammatissa on sen tekijöiden keskuudessa pitkään ollut käsite ammattiylpeys. Ylpeys hyvin osatun ja taitavasti tehdyn työn tuloksen luovuttamisesta työnantajalle ja sitä kautta yrityksen asiakkaalle. Myös siinä on paljon mietittävää ! Onko ammattiylpeys kadonnut kokonaan ? Onko tehokkuusajattelu syönyt kaiken järjen työn tuloksista ? Puhutaan työuran pidentämisestä keinolla millä hyvänsä. Tarvimmeko sen työpanoksen ? Tarvimmeko hoitajia ulkomailta ?
Ensin noin yleisellä tasolla. Suomen väkiluku alkaa pienentyä ja samaan aikaan suuri 1950-luvulla syntyneiden ikäpolvi alkaa tulla eläkeikään. Tämä on aika helppo tajuta. Mutta entäs tämä muu keskustelu asian ympärillä ? On toki totta että suuri ikääntyvä sukupolvi tarvitsee paljon erilaista hoitoa ja hoitopaikkoja. Mutta muistammeko me samalla, että oli vain yksi suuri sukupolvi ? Sen jälkeen ikääntyviä on jälleen huomattavasti vähemmän. Samaan aikaan myös lasten määrä vähenee uusien ikäpolvien myötä. He ovat tietenkin pienempi joukko aikanaan meistä vanhana huolehtimaan, mutta samalla he ovat lapsina pienempi joukko päivähoitoa, koulua ja terveydenhuoltoa tarvitsemaan
Ongelman tämä puoli, siis vain tilapäinen työtä tekevien vähyys etuuksien turvaajina lopuille, tahtoo hieman hämärtyä. Ainakin minusta näyttää siltä. Onko todellista se, ettei työtä tekevien työpanos riitä turvaamaan elintasoamme ? En usko sitä ! Uskon, että ongelma on syvemmällä…
Minun näkökulmani on, että perusasioiden hoidossa on tehty ratkaiseva muutos toimintatavoissa. Se muutos on yleisen verotuksen keventäminen niin palkka, kuin muussakin verotuksessa. Palkansaajien ostovoima on taikasana valtiovarainministeri Kataisen suussa. Ostovoima tuo hyvinvoinnin…niin sanoo ministeri ! Oletko miettinyt asiaa ? Ostovoima ruokkii tyhjänpäiväistä kulutusta. Ostetaan kaikkea tarpeetonta, kun ihminen tunnetusti osaa kuluttaa kaiken minkä tienaa, oli palkkapussi miten suuri tahansa. Rikkaalla siitä riittää myös yksityiseen terveydenhuoltoon joka toki toimii, mutta köyhällä ei.
Vielä pari-kolme vuosikymmentä sitten käytäntö oli mielestäni toinen. Ymmärrettiin että ainoa oikea tapa hoitaa potilasta, oli huolellinen kokonaisuuteen panostava hoito, jolla potilas saatiin mahdollisimman nopeasti mahdollisimman hyvään kuntoon. Silloin vältyttiin leikkausjonojen ja muiden vastaavien odotuspaikkojen aiheuttamalta inhimilliseltä kärsimykseltä. Nyt makuutetaan vuosikin työikäistä ihmistä kivuissaan, vaikka hän olisi hoidon avulla työkykyinen viikoissa. Odottaminen usein pahentaa tilannetta, eikä hoito sitten aikanaan edes kunnolla auta !
Kun hoidon saa heti ja liika byrokratia unohdetaan, saadaan paras tulos nopeimmin. Eikö se juuri ole tehokasta ? Ja lisäksi vielä, se on halvin tapa. Se että jokaisen verikokeen ja röntgenin hintaa mietitään erikseen, olisi sujuva hoito varmasti myös halvin. Aina ei muisteta että jos potilas A:n röntgenissä nyt säästettiin jättämällä se ottamatta, voi tuloksena olla kallis uusi käynti pahentuneen vaivan takia. Tai jopa huomaamatta jääneen silloin helposti korjattavissa olleen vaivan muuttuminen vaikeaksi krooniseksi sairaudeksi, jonka hoito on tähtitieteellisen kallista. Väitän, että edellistä tapahtuu tällä hetkellä paljon. Olen itse paljon potilaana sairaaloissa ja kuulen jatkuvasti ”onko välttämätön tämä koe”-keskustelua. Ja voin taata, ettei siinä puhuta potilaan parhaasta, ei toki. Kyse on rahasta.
Samanlainen keskustelu käydään lääkärin kierroksella. ”Etkös ole jo kotiinlähtökunnossa”-keskustelu. Se on hauska ja toistuu joka päivä, vaikka minäkin usein olen vielä kuukauden päässä kotiinlähtökunnosta. Kannustamisesta tai muusta erheestä moinen ei siis voi johtua. Joka päivä on anottava lupaa jäädä. Tyks:issä jopa hoitaja joka aamu herättäessään lauloi iloisella äänellä ”tänään sinä sitten varmaan kotiin menet”. Kyllähän se kivalta olisi kuulostanut, jos kotiinlähtö ei olisi varmuudella ollut ainakin kolmen viikon päässä…
No mutta, tuon edellä mainitun sijaan voisi kelloa kääntää pari vuosikymmentä. Niin kunta kuin valtiokin tekisi riittävän hyvän verkoston auttamaan niitä, jotka apua tarvitsevat. Näin suurin osa kaikesta avusta olisi lyhytaikaista ja avun tarvitsijasta tulisi jälleen kustannuksiin osallistuva ja työelämässä jaksava yhteiskunnan jäsen. Todellisia pitkäaikaisen avun tarvitsijoita, samoin kuin kalliin hoidon tarvitsijoita, on todella vähän. Heidät me kyllä pystymme hoitamaan. Suurin osa on niitä jotka syrjäytetään yhteiskunnasta huonon hoidon ja puutteellisen sosiaalisen avun takia. Itse joudun esimerkiksi kitumaan nyt vuosia hoidettavissa olevan sairauden vuoksi, koska sosiaalitoimi ei kustanna hoidon omavastuuta. Kyse ei ole suurista summista ja olen vasta 35-vuotias. Voisin siis minäkin olla tuottava veronmaksaja vielä 30 vuotta jos se vain nähtäisiin sosiaalitoimessa….?!
Näin toimii Suomi. Kun 1980-luvulla vielä hoidettiin tärkeät asiat ja sitten vasta katsottiin, mitä jää muuhun humputteluun, tänä päivänä päätetään etukäteen, mitä sairastaminen maksaa. Nytkin pitäisi hoitaa pakolliset sairaat, tiet koulut yms. ja sitten katsoa mitä se maksaa. Jos budjetti on alijäämäinen, pitää veroja nostaa. Ei kukaan kuole 2-3 prosentin veronkorotukseen, eikä viidenkään, jos sillä hyvintasomme palaisi sille tasolle, johon jo pääsimme. Tämä nykyinen ostovoima kylvää rahaa lähinnä ulkomaisille yritysjäteille, joilta raha jatkaa kulkuaan osinkoina super-rikkaille. Ja hehän eivät hyvinvoinnin maksamiseen osallistu ! Rahat vain Sveitsiin, tai mikä paikkana juuri nyt onkaan. Superalhaiset verot kuuluvat niihin maihin, joissa ei ole yhteiskunnan maksamaa hyvinvointia. Kaiken minkä tarvit, maksat täysin itse. Silloin on perusteltua kannattaa todella pieniä veroja, mutta ei Suomen kaltaisessa maassa, jossa monista asioista maksetaan käytettäessä vain nimellinen osa yhteiskunnan maksaessa leijonanosan. Minä kannatan korkeita veroja. Haluan maksaa niitä. Kannatan yhteiskunnan luomaa turvaa ja rauhaa, silloin kun se on todellista. Siitä kannattaa maksaa ! Voit olla rikas tänään ja huomenna köyhänä rukoilla turvaa ja apua. Silloin yhteinen vastuu on paras. Kaikki maksaa kun pystyy ja kaikki saa kun tarvitsee.
Palataanpa vielä alussa mainittuun ammattiylpeyteen. Ensin sen perustuksia söivät nopeita voittoja hamuavat yritykset. Ei väliä tuloksista, kunhan teet äkkiä, että saadaan rahat pois ! Tuo on lähes jokaisen firman motto tänä päivänä. Ammattilainen pakotetaan tekemään nopeasti surkeaa jälkeä, kyllä siinä ammattiylpeys karisee. Ja viimeisen naulan arkkuun lyö pakollinen kilpailuttaminen…
Yhtälö on helppo. Se on myös tuhoisasti toteutunut. Silti päättäjät eivät sitä näe ja korjaa. Sillä toki jos näkisivät, he kiireesti sen korjaisivat ! Eikö niin ?!
Siis, kun korjataan vaikka kerrostalo esimerkiksi ja korjaus maksaa yli 20 000 euroa, niin on annettava tuntemattomien firmojen vapaasti antaa katteettomia tarjouksia. Ja laki vaatii, halvin tarjous on hyväksyttävä. Tarjousten joukossa on toki aina kunnollinenkin vaihtoehto. Siis sellainen joka kohtuullisella hinnalla tekee tarjouksessa sovitut asiat, hyvin ja edullisesti. Mutta tarjouksista se ei KOSKAAN ole halvin. Ja siihen on yksinkertainen syy. Halvat tarjoukset ovat huijarien tuottoisa bisnes. Tarjoushan voi olla miten halpa tahansa, jos se on huijausta. Ja kun huijaa ovelasti, ei maksaja edes jälkikäteen mahda mitään. Hinta vain kallistuu kaiken ”ylimääräisen” myötä ja lopputulos voi olla huonompi kuin ennen korjausta. Näin on jo käynyt lukemattomille rakennuksille ympäri Suomen. Korjatut rakennukset homehtuvat ja ovat jo uutena täysin ala-arvoisia hintaansa nähden. Annammeko tämän maan ja kohtalomme huijareiden käsiin, vai olisiko päättäjien kansan painostamana aika muuttaa laki ja säännökset vastaamaan tavallisen ihmisen etua ? Ei enää makseta rikkaiden pörssiosinkoja ja huijarifirmojen omistajien ökyautoja ! Mitä jos taas maksaisimme omasta ja läheistemme hyvinvoinnista !? Ihan niinkuin nousevan köyhän pikku Suomen unelma silloin joskus oli…
